Islanti, osa VI: Dettifoss, Hverir, Húsavík ja Ásbyrgi

Palataan taas Islantiin toiseksi viimeisen matkapostauksen muodossa. Viimeksi ajelimme Islannin itäosissa ja tällä kertaa matka jatkuu pohjoiseen.

Lähdimme heti aamutuimaan ajamaan majapaikastamme Egilsstaðirin liepeillä eteenpäin Islannin pohjoisosia kohti. Edelleen ykköstietä pitkin. Alkumatkasta pysähdyimme Yst i Rjukandi nimisen joen lähellä olevalla kyltittömällä parkkipaikalla, jossa jostain syystä seisoi myös muita autoja ja turistibusseja. Lähemmällä tutkailulla siellä näytti olevan pieni, mutta hieno vesiputous.





Tämän nähtävyyden jälkeen matka jatkui ja päädyimme pian taas keskelle ”ei mitään”. Tie kulki tummien sorakukkuloiden vierestä. Ilma oli harmaa ja tuulinen.



Tehtävämme oli navigoida tuhka- ja soramäkien keskeltä Dettifossin vesiputouksille.  Etukäteen olimme googlettaneet, että perille vie kaksi tietä, toinen joen itä- ja toinen länsipuolelle. Näistä toinen olisi päällystetty ja toinen sorapäällysteinen. Muutaman soratieosuuden jo kokeneena emme jaksaneet enää pomppimista ja valitsimme siksi helpomman asfaltoidun vaihtoehdon, vaikka huhu kertoo, että toisella puolella jokea näkymät vesiputoukselle olisivat olleet parempia.
Mitä lähemmäs Dettifossia pääsimme, sitä sateisemmaksi sää muuttui. Paikan päällä vihmoi ja tuuli jo ihan kunnolla. Vedimme sadetakit niskaan ja suuntasimme läpi sateen vesiputoukselle. Ehdimme juuri ja juuri ottaa muutaman valokuvan, kunnes vesiputous ja koko alue peittyivät tiheään sumuverhoon. Nähtävyyttä oli enää muutama kymmenen metriä.

Kuva putouksesta ja kanjonista vielä ennen sumun saapumista:





Sumuun peittynyttä maisemaa:



Dettifossilta lähdettyämme epäröimme 862-tiellä jatkamista pohjoiseen Ásbyrgin kanjonille, koska tie muuttui Dettifossin jälkeen sorapohjaiseksi ja näkyvyys oli sumun ja sateen takia kohtuullisen surkea. Siispä palasimme takaisin jo tultua matkaa tutulle ykköstielle ja suuntasimme Mývatnin järven suuntaan.

Ennen Mývatnia saattoi autossa haistella kevyttä mätämunan hajua. Kohta paljastui tälle myös selitys, kun näkyviin ilmestyivät Hveririn mutakuopat heti ykköstien varressa. Alue tunnetaan myös nimellä Námafjall. Autosta noustessa rikkiyhdisteiden lemu oli melkoinen ja selvästi voimakkaampi kuin esimerkiksi eteläosan geysireilla. Pahimmillaan se aiheutti jopa hieman huonoa oloa, mutta tällöin hengitin huivin läpi ja vältin pahimipia rikkihöyryn pilviä.
Alueen pulputtava muta oli eriskummallinen ja mielenkiintoinen nähtävyys.









Erityisesti välttelin voimakkaasti höyryä puskevia kivikasoja, kyseiseen höyry- ja hajupilveen en olisi halunnut eksyä:



Edes tämä paikka ei kuitenkaan ollut täysin ilman elämää:



Päätimme kiivetä viereiselle kukkulalle ja tarkastella mutakuoppia ylhäältä päin. Seuraavassa kuvassa näkyy polku, joka nousi ensin varsin maltillisesti ...



... mutta huippua lähetyessä nousukulma vaihtui jyrkäksi. Hyvät matkakengät olivat tässäkin kaiken A ja O.

Näkymiä huipulta, jossa polku kiersi kukkulan reunaa ja laskeutui parkkipaikalle toisesta suunnasta. 

Toisella puolella näkyy Mývatnin järvi:

Karua:

Laskeuduimme alas ykköstien varteen:

Mikäli pieni kiipeily ei haittaa, suosittelen ehdottomasti Hveririn alueen tutkailemista myös korkeuksista käsin. Islannin karu olemus ja geotermiset ilmiöt näyttävät tässä mittakaavassa taas hiukan erilaisilta. 

Hveririn jälkeen käänsimme auton Húsavíkin suuntaan, josta löytyi seuraava majapaikkamme. Pittoreski kaupunki oli kuin täydellinen vastakohta äskeisille kaiken elämän syrjäyttäville näkymille. Húsavík on tunnettu valasretkien keskuksena. Kuvissa paistaa aurinko, mutta lämpötila kaupungissa taisi olla matkamme viileimpiä - vain noin 5-6 astetta. 

Päivämme ei kuitenkaan vielä päättynyt tähän. Islannin kesän valoisat illat ja yöt sekä monipuoliset nähtävyydet varmistavat sen, että matkaohjelmaan pakkautuu useampia tekemisiä samalle päivälle. Lähdimme illansuussa ajamaan vajaan tunnin automatkan päässä sijaitsevan Ásbyrgin kanjonin suuntaan. Reitin varrella oli hienoja maisemia: vihreitä nummia, jyrkkiä rantakallioita ja sininen meri. Perillä taisimme olla noin 21-22 maissa. 

Näkymä vierailukeskuksen suunnasta:

Ásbyrgin kanjoni on valtavan iso hevosenkengän muotoinen kiviseinämä. Ásbyrgin vierailukeskuksesta lähtee useita eritasoisia kävelyreittejä, lyhyempiä ja pidempiä. Me totesimme, että kävelyt saa pitkän päivän jälkeen jäädä ja ajoimme auton aivan viimeisimmälle parkkipaikalle kanjonin pohjalla. Sieltä lähti lyhyitä metsäpolkuja kanjonin perälle, josta löysimme kauniin lammen ja pari näköalatasannetta. 

Polut risteilivät matalien koivujen keskellä. Voi sanoa, että ensimmäistä kertaa Islannin matkamme aikana kävelimme metsässä. Islanti on joskus ollut metsäinen saari, mutta puut on kaadettu jo satoja vuosia sitten ensimmäisten asukkaiden toimesta. Uusia ei ole kasvanut kovin nopeasti lisää, koska Islannissa kasvaa pääosin koivua ja koivujen alut ovat karjan ja lampaiden herkkua. Metsien puute altistaa Islannin eroosiolle sekä tuulituhoille. Nykyään Islannissa istutetaan vuosittain runsaasti puiden taimia, mutta prosessi on hidas. Ásbyrgissa voi kuitenkin hahmottaa, miltä Islannissa saattoi näyttää ennen asukkaiden tuloa saarelle:

Edelliset matkapostaukset:
Islannin matka, osa I: Reykjavík, Thingvellir, Kerid, Geysir ja Gullfoss
Islannin matka, osa II: maaginen Landmannalaugar
Islannin matka, osa III: lunnit
Islannin matka, osa IV: Skogafoss, Reynisfjaran mustat hiekat ja sumuinen Skaftafell
Islannin matka, osa V: Jökulsárlónin jäätikköjärvi ja itäinen Islanti

Harppaus itämistilastoissa ja kevätfiilistelyjä

Kylvörintamalta kuuluu hyvää. Viime viikonloppuna kylvetyistä siemenistä ensimmäiset itivät kolmessa päivässä, muut pienellä viiveellä, mutta silti todella pikaisesti. On ollut ihanaa katsoa mullasta nousevaa vehreyttä, pikkuruisia taimivauvoja. Tämä jos mikä tuo kevään tuntua.

Tomaatintaimia tulossa:



Sinitähtösiä 'Red Cutting':



Kelloköynnökset ovat muita edellä:



Toivotan tervetulleeksi myös ulkona vallitsevan loskakelin. Lumien sulaminen on tässä vaiheessa maaliskuuta pelkästään hyvä asia! Lasken jo päässäni viikkoja siihen, että kasvihuoneeseen voisi viedä lämmittimen sekä ensimmäiset taimet. Pian voi myös leikata pensaat ja tarkistaa linnunpöntöt. Kevät on tulossa, pienin askelin.



Tänään huristelin Pirilän Kukkatalon kevätmarkkinoille ja ostin pari pelargonin pistokasta, muutaman daalian juurakon sekä tarjoustulppaaneja. Melkein hypin tasajalkaa kun kävelin ulos myymälästä. Kukkien ostamisessa on jotain niin terapeuttista. Ehkä se on sitä, että antaa itselleen luvan hörhöillä. Kuka nyt välttämättä tarvitsee kolmea nippua tulppaaneja, etenkin kun kukat täytyy kissojen takia laittaa vierashuoneeseen oven taakse. Ei kukaan, mutta siellä ne nyt ovat ja kyllä niitä sopii ihastella :)







Melkein jo tradition vuoksi kävin myös Plantagenissa katsastamassa pistokastarjonnan. Sieltä ostin pikkuisia verenpisaran ja pelakuun taimia odottamaan kesää. Näin jo mielessäni lämpimät kesäiltapäivät terassilla pelargonien kukkiessa.



Pistokkaat odottamassa ruukutusta:



Iltapäivällä siirryin kirjoittamaan blogia pannuhuoneeseen taimikasvatusten viereen. Huone on vahvasti funktionaalinen (toisin sanoin sotkuinen säilytystila) eikä sisustukseen ole panostettu mitenkään, mutta se ei häirinnyt. Kylvöjen ja pistokkaiden vieressä tunnelma on inspiroiva. Kohta pöytä tulee täyttymään vihreästä, joten minun täytyy kehitellä vastaava pieni kirjoitusnurkkaus yläkertaan. Missä te muut kirjoitatte blogia? Itse istun yleensä sohvannurkassa, mutta tänään havaitsin, että työpöytä olisi paljon toimivampi vaihtoehto.



Kylvötilastot 11.3.: 
- Kylvettyjä lajeja/lajikkeita: 15 (joista 6 kylmäkäsittelyssä)
- Itäneitä: 7 

Islannin matka, osa V: Jökulsárlónin jäätikköjärvi ja itäinen Islanti

Palaan pikaisesti ennen viikonloppua vielä Islannin matkapostausten pariin. Ja viikonloppuna sitten ajan kanssa kylvöjen tilannepäivitystä :)

Islannin kiertävän ykköstien varrella näimme hyvin erilaisia maisemia. Víkin vehreistä kallioista harmaisiin laavakenttiin, sammaloituneeseen laavaan tai sinisenä loistaviin lupiininiittyihin. Omituisinta oli se, että samankaltaista maisemaa saattoi jatkua kilometrikaupalla.

Laavahiekkaa:



Islannissa on ajateltu, että hiekkatasangoilla ei kasva mikään. Kunnes alueelle tuotiin sitkeä ja sopeutuvainen alaskanlupiini:



Lupiini on Islannissa vieraslaji, istutettu vuonna 1945 eroosion estämiseksi ja maan viljavuuden parantamiseksi. Lupiini on kuitenkin menestynyt odotettuaan paremmin ja levinnyt valtaville alueille, peittäen alleen alkuperäiskasvuston. Islanti taistelee tälläkin hetkellä lupiinia vastaan. Suurimpana riskinä on sen leviäminen ylängöille sekä herkille sammaloituneille alueille.

Sammaloituneet laavakentät:



Erikoisia näkymiä oli luvassa lisää jäätikköjärvien merkeissä. Ensimmäisenä saavuimme pienemmän ja todennäköisesti hieman tuntemattomamman Fjallsárlónin luo. Minulla oli yön aikana alkanut flunssa kovalla kurkkukivulla, joten päivän koittaessa veto oli hieman pois. Jäätikköjärvien kuvaaminen oli kuitenkin kohtuullisen rentoa puuhaa flunssaisenakin. Tyydyin kävelemään hieman rannalla ja kuvaamaan järvellä turisteja kuljettanutta kumivenettä.







Taustalla näkyy Fjallsjökullin jäätikkö:



Pian jatkoimme matkaa eteenpäin Jökulsárlónin jäätikköjärvelle. Noin kymmenen kilometrin päässä sijaitseva Jökulsárlón pilkisti jo tienvarren hiekkasärkkien välistä. Se oli Fjallsárlónia paljon suurempi ja merkittävästi sinisempi. Järvellä kellui jäätä satoja ja satoja paloja. Ajoimme vierailukeskuksen parkkipaikalle ja kävelimme järven rantaan, josta avautuivat parhaat näkymät.





Kelluvat jäälautat toimivat myös lintujen levähdyspaikkana:



Osa jäästä oli edennyt kanavaan ja sieltä merelle asti.





Merenrannalla oli aaltojen palauttamaa jäätä:



Osallistuimme myös turistiosuudelle eli ostimme liput Jökulsárlónin venekierrokselle. Aluksena toimi amfibioauto, eli jotain bussin ja veneen välistä. Veneauto nappasi turistin kyytiin, kulki pyörillä rannalle ja ajoi suoraan veteen. Venekierros kesti noin puolisen tuntia ja sen aikana pääsi lähemmäs muutamia isoja jäävuoria, mutta jos totta puhutaan, niin siinä ei ollut mitään kovin ihmeellistä.





Seuraavana päivänä oli tiedossa pitkä ajopäivä. Olimme jaksottaneet matkalle kaksi pidempää ajomatkaa ja ensimmäinen vei meidät Islannin eteläosassa sijaitsevasta Kálfafellista Höfnin ja Djúpivogurin kylien kautta itäosan Egilsstaðiriin.

Matka sujui huikeissa maisemissa:











Kuinkahan kauan tämä tie pysyy paikoillaan?



Pidimme tauon Djúpivogurissa. Suoristimme jalkoja, söimme lounasta, kurkkasimme matkamuistomyymäliin ja kävelimme kylän lähistön kauniissa luonnonmaisemissa. Djúpivogur oli mainio pysähdyspaikka.

Djúpivogurin kylä:





Lähistön höyryävät järvimaisemat:



Djúpivogurin jälkeen tie kiersi muutaman fjordin ja kääntyi sitten sisämaahan päin. Edessämme avautui huikean kaunis ja jylhä laakso, jota sanat eivät riitä kuvaamaan ja jolle kaksiulotteiset kuvat eivät tee oikeutta. En edes liioittele kun sanon, että huokailimme jatkuvasti tien noustessa laakson läpi korkeammalle. Tämä kuva on haikea yritys toistaa paikan erikoisuutta edes jollain tapaa, mutta epäonnistuu siinä valitettavan totaalisesti:



Laakson jälkeen matka Egilsstaðiria kohti eteni selvästi tylsemmissä ja metsäisemmissä maisemissa.

Seuraavassa postauksessa vieraillaan Dettifossin putouksilla, Hveririn kiehuvilla mutakuopilla ja pittoreskissa Húsavíkissa.

Edelliset matkapostaukset:
Islannin matka, osa I: Reykjavík, Thingvellir, Kerid, Geysir ja Gullfoss
Islannin matka, osa II: maaginen Landmannalaugar
Islannin matka, osa III: lunnit
Islannin matka, osa IV: Skogafoss, Reynisfjaran mustat hiekat ja sumuinen Skaftafell