Islanti, osa VI: Dettifoss, Hverir, Húsavík ja Ásbyrgi

Palataan taas Islantiin toiseksi viimeisen matkapostauksen muodossa. Viimeksi ajelimme Islannin itäosissa ja tällä kertaa matka jatkuu pohjoiseen.

Lähdimme heti aamutuimaan ajamaan majapaikastamme Egilsstaðirin liepeillä eteenpäin Islannin pohjoisosia kohti. Edelleen ykköstietä pitkin. Alkumatkasta pysähdyimme Yst i Rjukandi nimisen joen lähellä olevalla kyltittömällä parkkipaikalla, jossa jostain syystä seisoi myös muita autoja ja turistibusseja. Lähemmällä tutkailulla siellä näytti olevan pieni, mutta hieno vesiputous.





Tämän nähtävyyden jälkeen matka jatkui ja päädyimme pian taas keskelle ”ei mitään”. Tie kulki tummien sorakukkuloiden vierestä. Ilma oli harmaa ja tuulinen.



Tehtävämme oli navigoida tuhka- ja soramäkien keskeltä Dettifossin vesiputouksille.  Etukäteen olimme googlettaneet, että perille vie kaksi tietä, toinen joen itä- ja toinen länsipuolelle. Näistä toinen olisi päällystetty ja toinen sorapäällysteinen. Muutaman soratieosuuden jo kokeneena emme jaksaneet enää pomppimista ja valitsimme siksi helpomman asfaltoidun vaihtoehdon, vaikka huhu kertoo, että toisella puolella jokea näkymät vesiputoukselle olisivat olleet parempia.
Mitä lähemmäs Dettifossia pääsimme, sitä sateisemmaksi sää muuttui. Paikan päällä vihmoi ja tuuli jo ihan kunnolla. Vedimme sadetakit niskaan ja suuntasimme läpi sateen vesiputoukselle. Ehdimme juuri ja juuri ottaa muutaman valokuvan, kunnes vesiputous ja koko alue peittyivät tiheään sumuverhoon. Nähtävyyttä oli enää muutama kymmenen metriä.

Kuva putouksesta ja kanjonista vielä ennen sumun saapumista:





Sumuun peittynyttä maisemaa:



Dettifossilta lähdettyämme epäröimme 862-tiellä jatkamista pohjoiseen Ásbyrgin kanjonille, koska tie muuttui Dettifossin jälkeen sorapohjaiseksi ja näkyvyys oli sumun ja sateen takia kohtuullisen surkea. Siispä palasimme takaisin jo tultua matkaa tutulle ykköstielle ja suuntasimme Mývatnin järven suuntaan.

Ennen Mývatnia saattoi autossa haistella kevyttä mätämunan hajua. Kohta paljastui tälle myös selitys, kun näkyviin ilmestyivät Hveririn mutakuopat heti ykköstien varressa. Alue tunnetaan myös nimellä Námafjall. Autosta noustessa rikkiyhdisteiden lemu oli melkoinen ja selvästi voimakkaampi kuin esimerkiksi eteläosan geysireilla. Pahimmillaan se aiheutti jopa hieman huonoa oloa, mutta tällöin hengitin huivin läpi ja vältin pahimipia rikkihöyryn pilviä.
Alueen pulputtava muta oli eriskummallinen ja mielenkiintoinen nähtävyys.









Erityisesti välttelin voimakkaasti höyryä puskevia kivikasoja, kyseiseen höyry- ja hajupilveen en olisi halunnut eksyä:



Edes tämä paikka ei kuitenkaan ollut täysin ilman elämää:



Päätimme kiivetä viereiselle kukkulalle ja tarkastella mutakuoppia ylhäältä päin. Seuraavassa kuvassa näkyy polku, joka nousi ensin varsin maltillisesti ...



... mutta huippua lähetyessä nousukulma vaihtui jyrkäksi. Hyvät matkakengät olivat tässäkin kaiken A ja O.

Näkymiä huipulta, jossa polku kiersi kukkulan reunaa ja laskeutui parkkipaikalle toisesta suunnasta. 

Toisella puolella näkyy Mývatnin järvi:

Karua:

Laskeuduimme alas ykköstien varteen:

Mikäli pieni kiipeily ei haittaa, suosittelen ehdottomasti Hveririn alueen tutkailemista myös korkeuksista käsin. Islannin karu olemus ja geotermiset ilmiöt näyttävät tässä mittakaavassa taas hiukan erilaisilta. 

Hveririn jälkeen käänsimme auton Húsavíkin suuntaan, josta löytyi seuraava majapaikkamme. Pittoreski kaupunki oli kuin täydellinen vastakohta äskeisille kaiken elämän syrjäyttäville näkymille. Húsavík on tunnettu valasretkien keskuksena. Kuvissa paistaa aurinko, mutta lämpötila kaupungissa taisi olla matkamme viileimpiä - vain noin 5-6 astetta. 

Päivämme ei kuitenkaan vielä päättynyt tähän. Islannin kesän valoisat illat ja yöt sekä monipuoliset nähtävyydet varmistavat sen, että matkaohjelmaan pakkautuu useampia tekemisiä samalle päivälle. Lähdimme illansuussa ajamaan vajaan tunnin automatkan päässä sijaitsevan Ásbyrgin kanjonin suuntaan. Reitin varrella oli hienoja maisemia: vihreitä nummia, jyrkkiä rantakallioita ja sininen meri. Perillä taisimme olla noin 21-22 maissa. 

Näkymä vierailukeskuksen suunnasta:

Ásbyrgin kanjoni on valtavan iso hevosenkengän muotoinen kiviseinämä. Ásbyrgin vierailukeskuksesta lähtee useita eritasoisia kävelyreittejä, lyhyempiä ja pidempiä. Me totesimme, että kävelyt saa pitkän päivän jälkeen jäädä ja ajoimme auton aivan viimeisimmälle parkkipaikalle kanjonin pohjalla. Sieltä lähti lyhyitä metsäpolkuja kanjonin perälle, josta löysimme kauniin lammen ja pari näköalatasannetta. 

Polut risteilivät matalien koivujen keskellä. Voi sanoa, että ensimmäistä kertaa Islannin matkamme aikana kävelimme metsässä. Islanti on joskus ollut metsäinen saari, mutta puut on kaadettu jo satoja vuosia sitten ensimmäisten asukkaiden toimesta. Uusia ei ole kasvanut kovin nopeasti lisää, koska Islannissa kasvaa pääosin koivua ja koivujen alut ovat karjan ja lampaiden herkkua. Metsien puute altistaa Islannin eroosiolle sekä tuulituhoille. Nykyään Islannissa istutetaan vuosittain runsaasti puiden taimia, mutta prosessi on hidas. Ásbyrgissa voi kuitenkin hahmottaa, miltä Islannissa saattoi näyttää ennen asukkaiden tuloa saarelle:

Edelliset matkapostaukset:
Islannin matka, osa I: Reykjavík, Thingvellir, Kerid, Geysir ja Gullfoss
Islannin matka, osa II: maaginen Landmannalaugar
Islannin matka, osa III: lunnit
Islannin matka, osa IV: Skogafoss, Reynisfjaran mustat hiekat ja sumuinen Skaftafell
Islannin matka, osa V: Jökulsárlónin jäätikköjärvi ja itäinen Islanti