Kylvöseurantaa - kelloköynnökset ovat itäneet

Hetken jo näytti siltä, että kelloköynnöskylvöt täytyy uusia, koska ne pääsivät työmatkani aikana kuivahtamaan. Mutta eipä hätiä mitiä! Sieltä punnersi kastelun jälkeen kaikki kolme pikkutaimea valoa kohti. Tänä vuonna kylvö oli mennä pieleen jo alusta asti, koska unohdin liottaa siemeniä ennen kylvöä, mutta näköjään siitä ei tällä kertaa ollut haittaa. 

Taimipöytä näyttää vielä hyvin ankealta ja tyhjältä. Loput alkuvuoden kylvöistä ovat nimittäin edelleen jääkaapissa kylmäkäsittelyssä. Mutta ei mene kauaa, kun päästään maaliskuuhun ja voi aloittaa seuraavat kylvöt. Parina edeltävänä vuonna olen ollut hieman turhan ajoissa kylvöjen kanssa, joten nyt yritän malttaa. Paras kasvukausi alkaa kuitenkin siitä, kun pikkutaimet saavat keinovalon sijaan auringonvaloa ja niitä pääsee ulkoiluttamaan. Huhtikuussa voi kasvihuoneeseen siirtää lämmittimen ja hyödyntää sitä kasvatushuoneena. Ei siihen ole enää pitkä aika!

Maaliskuussa kylvettäviä, pussukoita piisaa:

Sillä välin kun odottelen seuraavia kylvöpäiviä, rakensin pienen kylvöexcelin. Exceliin syötän lajin, kylvö- ja itämispäivämäärän sekä kylmäkäsittelyyn tarvittavat viikot. Excel laskee minulle, milloin kylmäkäsittelyn on tarkoitus päättyä ja kuinka monta päivää itämiseen kesti. Taulukko on tietysti enemmän hupia kuin vakavaa seurantaa varten :) 

Mukavaa sunnuntaita ja iloista kevään odotusta kaikille!

Kylvötilastot 25.2.: 
- Kylvettyjä lajeja/lajikkeita: 7 (joista 6 kylmäkäsittelyssä)
- Itäneitä: 1

Islannin matka, osa III: lunnit

Yksi Islannin matkamme tavoitteista oli päästä näkemään ja kuvaamaan lunneja. Oivallisena lunnien bongauspaikkana tunnetuihin länsifjordeihin emme olisi kierroksellamme mitenkään ehtineet, koska se olisi vaatinut muutaman lisäpäivän reissukalenteriin. Onneksi myös Islantia kiertävän ykköstien varrella Víkin lähistöllä on mainio paikka lunnien kohtaamiseen - Dyrhólaey.

Kuuluisat Dyrhólaeyn kalliot:





Olimme ajoissa liikkeellä, sillä iltapäivälle oli luvattu myrskytuulia ja vesisadetta. Saavuimme Dyrhólaeyn parkkipaikalle noin seitsemän maissa aamulla. Ilma oli kuitenkin viileä ja sateinen, eikä lunnejakaan näkynyt kuin vain pikkuisina täplinä kaukana kallioilla. Kamerat meinasivat kastua, joten ne piti sujauttaa takin sisään. Mikään merkki ei siis puoltanut hyvää lunnipäivää.  Olimme jo melkein antamassa periksi, mutta ennen luovuttamista huomasimme parkkipaikan vierestä alkavan merkityn polun ja päätimme lähteä pienelle maisemakierrokselle.

Alkuun kuvasimme lunnien sijaan haahkoja. Rouvat:



Ja herrat:



Maisemat polun varrella olivat lupaavia ja matkalla näimme pari lunniakin, joka tietysti rohkaisi etenemään pidemmälle. Ohitimme etäältä tiirojen pesintäpaikan ja pohdimme keskenään, häiritsemmekö heitä. Linnut vaikuttivat kuitenkin rauhallisilta ja polku selkeästi merkityltä, joten totesimme keskenään, että linnut ovat ilmeisen tottuneita turisteihin, kun eivät meitä mitenkään noteeranneet. Jatkoimme matkaa eteenpäin majakan suuntaan ja saimme pari oivallista maisemakuvaa Dyrhólaeysta.

Dyrhólaeyn majakka:



Merkitty polku:






Lopulta päätimme palata jo tultua matkaa takaisin lähtöpisteeseen. Käännyttyämme takaisin saimme kuitenkin suoraa palautetta reittivalinnastamme - yksi, kaksi, jo useampi tiira lähti yhtäkkiä pesältään lentoon ja aloitti hyökkäyslennot päitämme kohti, kirkuen samalla hälytysnuotteja. Tuli muuten kiire vetää huppua päähän ja kipittää polkua pitkin takaisin!

Tiira, vielä hyvin rauhallisena:





Tiirahyökkäyksen jälkeen meinasi jo hieman usko loppua. Onneksi ilma alkoi juuri sopivasti kirkastumaan, joten päätimme sinnikäästi käydä vielä kerran vilkuilemassa lunnikallioita. Ja onneksi näin, koska lunneja oli nyt enemmän ja niitä saapui yhä lisää mereltä päin. Monella oli nokassaan kaloja, jotka vietiin pesäkoloon poikasille. Kallioilla lunnit verryttelivät ja patsastelivat paikallaan. Oli kerta kaikkiaan mahtavaa nähdä näitä eriskummallisia lintuja näin läheltä! Mieletön etuoikeus ja kokemus, jota ei kovin herkästi unohda.

Hetkiä viikon varrelta

Viikko alkoi työmatkalla Tukholmaan. On inspiroivaa vaihtaa välillä maisemia, vaikka matkoilla työpäivät tuppaavat yleensä venähtämään pitkäksi. Tällä kertaa majoituin ystäväni luokse ja se pakotti onneksi pitämään työt järkevissä rajoissa, jotta päivän aikatauluun mahtuisi myös kuulumisten vaihtoa sekä maailman parantamista.
Havahduin taas kerran siihen, että Tukholmaan lentäminen on niin nopeaa ja vaivatonta. Tämä sai minut harkitsemaan kertaalleen Nordiska Trädgårdar -messuja. Pitäisikö tempaista ja piipahtaa messuilla maaliskuussa? Vaikka lentokoneeseen ei voi oikein mahduttaa kasveja, niin olisihan messuilla muutakin tekemistä ja näkemistä kuin ostosten teko. Tätä täytyy tuumailla ...

Opin reissullani myös jotain uutta - eräs ruotsalainen tapa syödä laskiaispullaa on upottaa se lämpimään maitoon. En kokeillut :)



Kotiin palatessani olikin jo ystävänpäivä ja minua odotti suloinen kukkakimppu ...



... sekä yksi omituinen eläin, jolla oli kahdeksan tassua ja kaksi häntää:



Matkan aikana unohdin täysin kylvämäni kelloköynnöksen siemenet. Palattuani vastassa oli kolme melko kuivuneen näköistä ruukkua. Suunnittelin jo tekeväni uudet kylvöt tänä viikonloppuna, mutta tänään mullan pinnasta näyttikin varovaisesti pilkistävän kahden kelloköynnöksen alut. Ihanaa! Vielä ne olivat niin huomaamattomia, etten kuvaa saanut, mutta pian täytyy sekin korjata ja napata todistusmateriaalia tämän vuoden ensimmäisistä itäneistä kasveista :)

Tänään kävin kiertämässä pihalla. Eipä siellä paljon muuta näkynyt kuin rusakoiden polkuja:



Viljelylaatikoiden ympärillä on juostu ympyrää:



Aurinko lämmitti jo mukavasti. Sen huomasi myös räystäiden tippumisesta.



Samalla huomasin auringon osuvan myös alppiruusuihin. Kävin kuvan ottamisen jälkeen laittamassa varjostusverkot paikoilleen.





Lintulaudalla oli tuttuja vieraita, tali-, sini- ja kuusitiaisia:







Päivä oli kaunis, mutta kuvittelin mielessäni jo räystäiden tippuvan, lintujen visertävän ja kevään tulevan. Vielä on maltettava ... :)
Iloista viikonlopun jatkoa!

Islannin matka, osa II: maaginen Landmannalaugar

Islannin matkaa suunnitellessamme mietimme kahta vaihtoehtoa: kierrämmekö saarta hyväkuntoista ykköstietä pitkin tavallisella etuvetoisella vuokra-autolla vai otammeko alle nelivedon ja pyörähdämme myös vuoristoteillä. Perushenkilöautolla ei saa lähteä F-teille eli vuoristoteille lainkaan, eikä varoitus ole turha - F-tiet ovat mutkikkaita, kuoppaisia, niillä saattaa olla suuria kiviä tai tien yli voi kulkea puroja.
Koska valtaosa nähtävyyksistä sijaitsi ykköstien varrella, emme löytäneet riittävästi perusteluita nelivedon vuokraamiseen, etenkin kun hintaero oli merkittävä. Yksi F-teiden päässä sijaitseva kohde kuitenkin kutkutti niin paljon, että hankimme kohteeseen bussimatkan. Kyllä, henkilöautolla ei Landmannalaugariin saanut ajaa, mutta bussilla sai. Kyseessä oli toki korotettu nelivetobussi, mutta bussi silti.

Starttasimme siis ajoissa aamulla Reykjavíkista ja ajoimme runsaan tunnin matkan Hellaan. Vuokra-auto parkkiin, reppuun evästä, juotavaa ja vaatekerroksia ja hyppäsimmekin Sterna Travelin bussin kyytiin. Edessä odotti puuduttava kolmituntinen matka Landmannalaugarille: ensin pätkä asfalttitietä, sitten keinumista soratiellä, sitten taas pitkä pätkä asfaltoidulla tiellä ja lopuksi tie, jossa oli aivan käsittämättämiä mutkia ja nousuja bussia ajatellen. Ehdin matkalla jo ajatella, että onko Landmannalaugar oikeasti tällaisen keinuttelun arvoinen. Oli. Lisäksi paluumatkalla selvisi, että bussin etuosassa istuessa tärisyttää paljon vähemmän.

Mutta mikä Landmannalaugar? Kyseessä on retkeilijöiden mekka, suositun Laugavegur-vaellusreitin alkupiste. Landmannalaugar tunnetaan värikkäistä vuorista sekä Laugahraunin laavakentästä.

Landmannalaugarin "base camp": muutama puinen rakennus (mm. suihkut ja vessat), vaeltajien telttoja sekä bussiparkkis:



Leirintäalueen vieressä oli vehreää:

Perille saapuessa oli puolipilvistä ja aurinko pilkotti paikotellen. Ostimme päiväpassit (500 kr, sisälten muun muassa pääsyn vessoihin ja suihkuun), söimme patongit ja lähdimme kävelemään 6,5 kilometrin reittiä Laugahraunin laavakentän läpi (reitti oli nimeltä Brennisteinsalda). Heti kättelyssä selvisi, että kylmään ilmaan varautuminen hyvin pukeutumalla oli ollut turhaa. Aurinko alkoi porottaa ja hiki nousi pintaan pienimmissäkin nousuissa. Kerroksia siis vaan pois. Ainoa ongelma oli housujen alle sujutetut lämpökerrastot, joita ei pystynyt kovin huomaamattomasti ottamaan pois – reitillä kun virtasi tasainen jono retkeilijöitä. Lopulta oli vaan pakko pysähtyä reitin varrelle laavakiven päälle ja näyttää maailmalle hieman paljasta pintaa :D Toivottavasti kovin moni ei ollut juuri sillä hetkellä napsimassa kyseisestä ilmansuunnasta maisemakuvia.

Polku kulki laavamuodostelmien välissä:

Laavakentän jälkeen saavuimme nurmi- ja soratasanteelle, josta olivat kerrassaan mainiot näkymät ympäröiville värikkäille vuorille. Seuraavaksi reitti lähti nousemaan lähes pystysuoraa seinämää ylöspäin. Ensimmäisen nousun jälkeen otimme pienen istumatauon, mutta eipä silloin vielä osattu arvata, että valtaosa noususta olisi vielä edessä. Ikinä en olisi lähtenyt, jos olisin tiennyt reitin vaativuuden! Toisaalta onneksi en tiennyt, koska tällöin olisin jäänyt paitsi niin paljosta.

Näkymät tasangolta:

Kuvassa näkyy yksi vaellusreiteistä. Me emme kuitenkaan lähteneet tuonne suuntaan:

Seuraavat pari tuntia kiipesimme, puhisimme, otimme kuvia ja toistimme tätä samaa moneen otteeseen. Näkymät paranivat koko ajan, se helpotti. Kirittäjänä toimi samassa bussissa perille matkaillut latvialainen perhe, kuten myös kaikki vastaan tulevat reippaat seniorivaeltajat, jotka olivat ilmeisen onnistuneesti suorittaneet saman nousun toisesta suuntaa. 

Vuoret melkein vaihtoivat väriä auringonpaisteessa ja näkymiä tuli tallennettua kuviin jatkuvasti. Vuoren laelle päästyämme olo oli todella kuin maailman huipulla. Ympäröivillä vuorilla näkyi lisää retkeilyreittejä ja pienen-pieniä ihmisiä kaukaisuudessa. Jylhä kauneus oli henkeä salpaava. Olimme onnekkaita, että juuri sinä päivänä ilma oli kerrassaan mainio ja aurinko paistoi Landmannalaugarilla käytännössä koko päivän. Tällaisia päiviä taitaa olla hyvin harvassa, keskimäärin noin kerran kuussa. 

Huipulla nautitun suklaapatukkatankkauksen jälkeen aloitimme laskeutumisen. Näimme geotermisesti savuavia lämpimiä rinteitä ja alhaalla laaksossa reittimme kulki puron varressa, päättyen mystisiin vihreisiin kallioihin. 

Tämän jälkeen olimmekin jo pian takaisin base campissa lepuuttelemassa jalkoja. Ennen bussin lähtöä takaisin Hellaan oli vielä aikaa mussuttaa retkieväita - banaaneja ja pähköinöitä - ja katsella maisemia. Omat eväät olivat tärkeitä, koska base campissa ei ollut myymälää eikä kioskia, tai ainakaan emme sellaista löytäneet. 

Päivä päättyi paluumatkaan pomppivassa bussissa ja Hellasta hurautimme vielä omalla autolla Víkin lähistölle seuraavaan majapaikkaan Hvammból Guesthouseen. Perillä odotti lähes täydellinen yksiö leveällä sängyllä, pienellä keittiöllä ja hyvällä suihkulla varustettuna. Mainio päätös erinomaiselle päivälle!